Ensimmäiseltä luennolta jäänyt orastava fiilis siitä, ettei välillä tajunnut mitä opettaja puhui, sai väistyä toisella tunnilla. Suurimpana yksittäisenä tekijänä näkisin opetuksen muuttumisen käytännön läheisemmäksi – pidän itseäni tällaisena toiminnan miehenä, jolle käytännön esimerkit ovat tärkeitä ymmärtämisen tukikeinoja. Samalla tavoin kuin ensimmäisessä blogitekstissä, en tässäkään aio kerrata koko luentoa ja esittää siitä mielipidettäni vaan haluan tarttua erääseen minua kiinnostaneeseen kohtaan. Näkisin myös tämän olevan tietynlaista medialukutaitoa, siis että osaa erotella (ainakin itselleen) tärkeän ja kiinnostavan asian/asiat kaikesta tarjotusta informaatiosta. Mikäli koettaa sisäistää kaiken uuden, johon päivän aikana törmää, voi helposti altistua infoähkylle nyky-yhteiskunnassamme. Niin, ja siis se kiinnostava seikka… Brittiläisen mediakasvatuksen avainkäsitteet koin kaikista mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi luennolla. Kaikki kuusi avainaspektia oli helppo mielessään yhdistää normaaliin ”media-arkeemme”, oli siis helppo luoda päässään mielikuvaa ja vetää aasinsiltoja uusiin ajatuksiin. Erityisesti kolmanneksi listattu Tuotannon avainaspekti herätti mielenkiintoni. Sen piirteissä oli paljon erittäin ajankohtaista sisältöä, joka on nyt noussut pinnalle vaalirahoitusjupakan jälkilöylyissä. Siis esimerkkinä sanomalehtien poliittinen varaus ja tiettyjen puolueiden ehdokkaiden vaalimainonnalle annetut alennukset; onko riski demokratian toteutumiselle – voiko Pirkanmaan alueen suurilevikkisin sanomalehti (joka ainakin julkisesti on sitoutumaton, nykyisin) antaa esimerkiksi alennuksia ja jos näin tekee, pitäisikö se selvästi ilmoittaa, jotta lehden muuta uutisointia voisi arvioida uudesta näkökulmasta… ”Jotain ei uutisoida ≠ jotain ei ole olemassa” Tämä tuttu ajatus herätti jälleen kerran ääneen sanottuna ainakin minut todellisuuteen. Suomalaista mediaa, tarkoitan nyt siis pääasiassa lehtiä, radiota ja televisioita, (olisiko siis parempi termi ”joukkoviestimiä”??), pidetään kansan keskuudessa niin vilpittöminä, että harvemmin epäilemme sen välittämää sanomaa. Tämä on omiaan sokaisemaan meidät, tekemään meistä mediasokeita, illiterateja. Varmaa on, että jos suomalaisen pitää valita lähteekseen joko kotimainen tai ulkomainen media, niin vaaka kallistunee poikkeuksetta suomalaiseen mediaan, totuuden puolestapuhujaan. Vaikka voimme varmastikin todistella suomalaisen median oikeudellisuutta, vilpittömyyttä ja puolueettomuuttakin tietyin varauksin, niin sitä samaa tekevät myös italialaiset oman mediansa suhteen. Perustan väitteeni sille oletukselle, että jos Italiassa osattaisiin oikeasti olla kriittisempiä laajemmin Berlusconin media-imperiumia kohtaan, heidän maansa media voisi syöttää ulos aivan erilaista uutisointia kuin mitä se nyt tekee – nykyisin kerrotaan se, mikä halutaan tulevan kerrottavaksi vallanpitäjien taholla ja koska media on vallanpitäjän hallussa, on vaikeaa kapinoida vastaan. In conclusion… En missään nimessä halua verrata suomalaista ja italialaista mediakenttää toisiinsa siinä mielessä, että lähtisin julistamaan, kumpi on parempi, vilpittömämpi jne. Enkä myöskään yleistää kaikkia italialaisia Berlusconin tukijoiksi. Asioita on vain usein helpompi nähdä kauempaa katsoessa, laajempaan perspektiiviin verratessa. Joku ulkomaalainen voisi nähdä aivan samoin ongelmia suomalaisen median toiminnassa, sellaisia ongelmia joita me itse emme välttämättä (enää) havaitse vaan olemme oppineet elämään niiden kanssa. Näin mediasta tuumailee ainakin, VMS

Ennen medialukutaidon kurssin alkamista koetin pohtia mielessäni, miten medialukutaitoa voisi oppia luennoilla ja miten asiaa edes lähtisin käsittelemään, jos vetäisin itse kurssia. Kertoessani kavereilleni osallistumisestani kursseille sain osakseni suurimmaksi osaksi tuhahduksia, jotka epäilivät pääasiassa kykyjäni lukea sanomalehteä ja ymmärtää sitä. Nämä vitseinä heitetyt naljailut saivat minut yhä epäluuloisemmaksi kurssia kohden – ”mihinkähän sitä on taas tullut mentyä mukaan”. Tosin epäluulo oli omiaan lisäämään mielenkiintoani kurssia kohden.

Ensimmäisellä luennolla opetuksen aihepiireistä päällimmäiseksi mieleen jäivät kysymykset ”Mitä lukutaito on?” ja ”Millainen on mediakasvatuksen historia?”. Suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen historiasta kiinnostuneena minua henkilökohtaisesti ”kosketti” erityisesti jälkimmäinen tematiikka. Samalla kun omiin muistiinpanoihini kirjasin minulle tärkeitä ja kiinnostavilta kuulostavia asioita, tulin huomanneeksi, että mediakasvatuksen perinne Suomessa seurailee hyvin pitkälti suomalaisen yhteiskunnan ja talouden kehitystä.

1960-luvulla Suomi haki omaa kansallista identiteettiään suuren itänaapurin varjossa ja kylmän sodan osapuolten välissä tasapainoillen. Kyseinen vuosikymmen oli kuulentoineen, Berliinin muureineen ja värillisine tv-lähetyksineen suurten muutosten vuosikymmen ja oli täten suomalaisille luonnollista, että tähän kaikkeen asennoiduttiin lievällä varauksella. Toisaalta reippaasti kehittynyt media oli oiva keino sivistää kansaa, esimerkiksi ensimmäistä kuulentoa seurannutta Kuustudio-ohjelmaa katsottiin laajalti Suomessa ja näin laajan asiantuntijakaartin tietoja saatiin kansan tietouteen ja Yle alkoi lähettää legendaarisia Tietoiskuja, joiden alussa sormet napsahtavat yhteen ja joissa valistettiin kansalaisia monista arjen tilanteista.  Niinpä ko. vuosikymmenen mediakasvatusta voidaankin kuvata sanalla paniikki – liialliselta medioitumiselta haluttiin suojautua ja moralisoida mediaa, samalla kun oltiin omaksumaan yhä enemmän uutta ja uutta.

1970-luku oli yhteiskunnallisen kritiikin aikakautta. Jokainen suomalaista kansanhistoriaa tunteva tietää solidaarisuuslaulun, vuosikymmenen loppupuolella puhjenneen vihreän aktivismin ja punk-rockin nousu olivat kaikki osaltaan kapinaa valitsevaa järjestelmää ja maailmantilannetta vastaan. Kansa alkoi, kiitos kehittyneen median, tajuta asioita suuremmassa mittakaavassa ja näkemään asiat niin kuin oikeasti olivat. Esimerkiksi 1975 päättynyt Vietnamin sota toi televisioinnin kautta sodan kauheudet myös uuden sukupolven tietoisuuteen ja aiheutti sodanvastaista liikehdintää. Samaa kritiikkiä, jota yhteiskunta ja sen toiminta saivat osakseen, sai kokea myös media. Kuten luennolla puhuttiin, oli 1970-luku eräänlaista tajuntateollisuuden aikakautta.

1980-luku oli juppikulttuurin kulta-aikaa, jolloin mediassakin voitiin keskittyä paremmin sen estetiikkaan ja eettisiin arvoihin. Talouden romahtaminen 80- ja 90-lukujen taitteessa muutti myös mediakasvatuksen perinnettä – oli aika luoda uusia verkostoja tukemaan uutta nousua ja samalla kehittyvän teknologian myötä median käyttäjiä haluttiin ohjata toimimaan turvallisesti yhä enenevissä määrin vuorovaikutteisessa mediassa. Internetin mukaan tulo mullisti mediaa ja sen tulkintaa vähintään yhtä paljon kuin television yleistyminen. Internet loi aivan uudenlaisen ulottuvuuden, interaktiivisen median. Nyt media oli paikka, jossa saattoi olla ja toimia, jota saattoi itse muokata.

Toinen aivan eri ”pointti”, joka laittoi ajatukseni juoksemaan, oli tämä uusi ilmaus digitaalinen kuilu. Kyseinen termi oli minulle todellakin uusi, mutta ajatus sinänsä oli tuttu. Vaikka monet toiminnot ovatkin siirtyneet tietokoneella hallittaviksi ja internetissä hoidettaviksi, en silti usko digitaalisen kuilun olevan uhka toimivalle yhteiskunnalle. Tietokoneita hallitsematon sukupolvi siirtyy samaa tahtia auvoisemmille laidunnusmaille kuin yhteiskuntamme menee verkkoon. Laitteiston puolella tullee käymään niin, että esimerkiksi kirjastoista pyritään muokkaamaan eräänlaisia koko kansan olohuoneita, jonne päätteitä voidaan sijoittaa entistä enemmän jokaisen käytettäväksi tulotasosta riippumatta. Jo nykyisinkin varmasti lähes jokaisen kansalaisen ulottuvilta löytyy verkkoyhteys – en siis usko, että digitaalisesta kuilusta muodostuisi yhteiskunnallemme ratkaisematon dilemma, joka levittäisi nyt jo orastavaa elintasokuilua entisestään. Päinvastoin, henkilökohtaisesti uskon eri arjen toimintojen sähköistymisen sulavoittavan arkeamme ja vähentävän valtion ja kuntien virastobyrokratian aiheuttamia harmaita hiuksia.

Näin asiasta ajattelee ainakin,

VMS