Tutustuttuani kolmannen luennon (17.8.) sisältöön lukemalla muiden kurssilaisten blogimerkintöjä ja käymällä läpi nettiin laitettua diaesitystä, alkoi kovasti harmittaa, että jouduin olemaan luennolta pois sairastumiseni vuoksi. Erityisesti muiden kurssilaisten kirjoittamien luentopäiväkirjojen pohjalta pääsin käsiksi aiheeseen ja koetan nyt parhaani mukaan veistellä omia ajatuksiani luennon tematiikasta.

                      Ainakin muutamassa blogitekstissä pinnalle nousi minulle henkilökohtaisesti varsin tuttu aihe, lifestreaming. Olemme hyvän ystäväni kanssa usein bussimatkoilla pohtineet nyky-yhteiskunnan kehitystä ja kaverini rakastaa käyttää lifestreamingia perusteluna laajalle skaalalle väitteitään. Facebookista meillä on kaksi vahvaa ja toisistaan eriävää mielipidettä, vaikka kuulummekin molemmat kyseiseen globaaliin yhteisöön. Ystäväni mielestä minunkaltaiset, aktiivisesti profiiliaan päivittävät henkilöt ovat tietyllä tapaa pinnallisia persoonia, joiden elämä perustuu siihen että, jos jotain ei ole julkisesti dokumentoitu niin sitä ei sitten kanssa ole olemassakaan. Esimerkkinä toimikoot vaikka jokin julkinen tapahtuma – minun mielestäni on mukava ilmaista omalla status-päivityksellään, että on osallistumassa tapahtumaan ja tapahtuman loputtua statukseensa voi laittaa tuntemuksiaan tapahtumasta ja lisätä profiiliinsa muutaman kuvan kaikkien iloksi. Hän puolestaan on sitä mieltä, ettei kaikkea tarvitse dokumentoida. Jatkuva itsensä pinnalle tuonti on pahasta ja jatkuva individualismin ja oman tekemisen korostus muuttaa yhteisömme arvoja väärään suuntaan. Vasta-argumenttina käytän usein kysymystä ”Miksi sitten olet edes Facebookissa?”. Tähän usein kiivasluonteiseksi yltynyt keskustelumme sitten tyssääkin.

                      Diaesitys havainnollisti hyvin sanomalehtien layoutin muutosta viime vuosisadan alkupuolelta nykyhetkeen. Tekniikan kehitys on mahdollistanut sen, mitä hektisemmäksi käynyt elämänrytmimme on vaatinut – sama informaatio voidaan tankata nopeasti vilkaisemalla lehtijutun grafiikkaa kuin että lukisi huolella koko tekstin läpi. Tämä kehitys on puolestaan edistänyt erilaisten sanomalehtiformaattien syntymistä – nykyään ilmenee ainakin kahta, jopa kolmea sanomalehtityyppiä, eli siis broadsheet, tabloidi ja berliner. Toisaalta on ajoittain vaikeaa sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus. Eli onko sanomalehtien muutos aiheutunut elämänrytmimme muutoksesta vai onko sanomalehtien muutos mahdollistanut hektisemmän päivärytmimme?

                      Minulle aivan uusi, monen blogimerkinnästä esille tullut ilmauspari oli digiajan natiivit ja maahanmuuttajat. Toki ilmauksen sisältö sinällään on tuttu – vanhemman väestönosan on vaikeampi ohjelmoida itseään uudelleen digiajan vaatimusten mukaisiksi kuin digiaikana syntyneiden. Nuoret ihmiset ovat pääasiassa digitaalisen kielen natiiveja, siis he ”puhuvat sitä äidinkielenään”.

                      Viimeisin ja henkilökohtaisesti kiinnostavin huomio, minkä kanssaopiskelijat olivat tehneet, oli internetistä löytyvien virtuaaliympäristöjen ja internet-identiteettien hyvät ja huonot puolet. Lukiessani muiden blogimerkintöjä läpi kirjoitin myös kommentteja ja omia ajatuksiani heidän esille nostamistaan aiheista. Erääseen blogiin taisin kirjoittaa sellaisen kommentin, jossa heitin ilmaan ajatuksen siitä, että virtuaalimaailmoista ja anonyymiudesta tehtäisiin akateemisen tason tutkimus, jossa selvitettäisiin niiden hyödyt ja haitat sekä yksilölle itselleen että yhteisöille, joihin hän kuuluu. En ainakaan ole vielä törmännyt moiseen, jos tällainen tutkimus olisikin jo olemassa. Ainakin maalaisjärjellä ajatellen internetissä voi anonyymisti esittää huolensa muille ja saada vertaistukea, vastauksia ja neuvoja ilman pelkoa siitä, että tulee leimatuksi ”oikeassa elämässä”. Toisaalta, näitä vertaistukiryhmiä löytynee netistä joka lähtöön aivan niin kuin meitä netin käyttäjiäkin. Ainakin Jokelan koulusurman yhteydessä tekijä oli ollut yhteydessä internetin eri palveluiden kautta samojen aikeiden parissa toimiviin. Tiedon vapaa liikkuvuus tuo meidän lintukoto-Suomeen sellaisia maailmalla syntyneitä ilmiöitä, joista meillä ei suuri yleisö edes tiedä ennen kuin jotain tapahtuu. Se on jo valitettavasti havaittavissa, että pelkkä netiketti ei riitä takamaan lakien noudattamista internetissä. Tarvittaisiin jokin virkavallan edustaja valvomaan netissä tapahtuvaa toimintaa. Ongelmaksi muodostuu vain se, että verkossa liikkuu jo nyt niin paljon materiaalia, ettei ainakaan nykyiset resurssit virkavallan puolella riitä dataliikenteen täysinäiseen valvontaan. Lisäksi internetin toiminta on täysin globaalia ja kansalliset lait niin eriäväisiä esim. sananvapauden kohdalla, ettei yksittäisen kansainvälisen internetin valvojaviranomaisen perustaminen ole mahdollista.

Vai onko joku eri mieltä kuin

VMS