Ennen medialukutaidon kurssin alkamista koetin pohtia mielessäni, miten medialukutaitoa voisi oppia luennoilla ja miten asiaa edes lähtisin käsittelemään, jos vetäisin itse kurssia. Kertoessani kavereilleni osallistumisestani kursseille sain osakseni suurimmaksi osaksi tuhahduksia, jotka epäilivät pääasiassa kykyjäni lukea sanomalehteä ja ymmärtää sitä. Nämä vitseinä heitetyt naljailut saivat minut yhä epäluuloisemmaksi kurssia kohden – ”mihinkähän sitä on taas tullut mentyä mukaan”. Tosin epäluulo oli omiaan lisäämään mielenkiintoani kurssia kohden.

 

Ensimmäisellä luennolla opetuksen aihepiireistä päällimmäiseksi mieleen jäivät kysymykset ”Mitä lukutaito on?” ja ”Millainen on mediakasvatuksen historia?”. Suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen historiasta kiinnostuneena minua henkilökohtaisesti ”kosketti” erityisesti jälkimmäinen tematiikka. Samalla kun omiin muistiinpanoihini kirjasin minulle tärkeitä ja kiinnostavilta kuulostavia asioita, tulin huomanneeksi, että mediakasvatuksen perinne Suomessa seurailee hyvin pitkälti suomalaisen yhteiskunnan ja talouden kehitystä.

 

1960-luvulla Suomi haki omaa kansallista identiteettiään suuren itänaapurin varjossa ja kylmän sodan osapuolten välissä tasapainoillen. Kyseinen vuosikymmen oli kuulentoineen, Berliinin muureineen ja värillisine tv-lähetyksineen suurten muutosten vuosikymmen ja oli täten suomalaisille luonnollista, että tähän kaikkeen asennoiduttiin lievällä varauksella. Toisaalta reippaasti kehittynyt media oli oiva keino sivistää kansaa, esimerkiksi ensimmäistä kuulentoa seurannutta Kuustudio-ohjelmaa katsottiin laajalti Suomessa ja näin laajan asiantuntijakaartin tietoja saatiin kansan tietouteen ja Yle alkoi lähettää legendaarisia Tietoiskuja, joiden alussa sormet napsahtavat yhteen ja joissa valistettiin kansalaisia monista arjen tilanteista.  Niinpä ko. vuosikymmenen mediakasvatusta voidaankin kuvata sanalla paniikki – liialliselta medioitumiselta haluttiin suojautua ja moralisoida mediaa, samalla kun oltiin omaksumaan yhä enemmän uutta ja uutta.

 

1970-luku oli yhteiskunnallisen kritiikin aikakautta. Jokainen suomalaista kansanhistoriaa tunteva tietää solidaarisuuslaulun, vuosikymmenen loppupuolella puhjenneen vihreän aktivismin ja punk-rockin nousu olivat kaikki osaltaan kapinaa valitsevaa järjestelmää ja maailmantilannetta vastaan. Kansa alkoi, kiitos kehittyneen median, tajuta asioita suuremmassa mittakaavassa ja näkemään asiat niin kuin oikeasti olivat. Esimerkiksi 1975 päättynyt Vietnamin sota toi televisioinnin kautta sodan kauheudet myös uuden sukupolven tietoisuuteen ja aiheutti sodanvastaista liikehdintää. Samaa kritiikkiä, jota yhteiskunta ja sen toiminta saivat osakseen, sai kokea myös media. Kuten luennolla puhuttiin, oli 1970-luku eräänlaista tajuntateollisuuden aikakautta.

 

1980-luku oli juppikulttuurin kulta-aikaa, jolloin mediassakin voitiin keskittyä paremmin sen estetiikkaan ja eettisiin arvoihin. Talouden romahtaminen 80- ja 90-lukujen taitteessa muutti myös mediakasvatuksen perinnettä – oli aika luoda uusia verkostoja tukemaan uutta nousua ja samalla kehittyvän teknologian myötä median käyttäjiä haluttiin ohjata toimimaan turvallisesti yhä enenevissä määrin vuorovaikutteisessa mediassa. Internetin mukaan tulo mullisti mediaa ja sen tulkintaa vähintään yhtä paljon kuin television yleistyminen. Internet loi aivan uudenlaisen ulottuvuuden, interaktiivisen median. Nyt media oli paikka, jossa saattoi olla ja toimia, jota saattoi itse muokata.

 

Toinen aivan eri ”pointti”, joka laittoi ajatukseni juoksemaan, oli tämä uusi ilmaus digitaalinen kuilu. Kyseinen termi oli minulle todellakin uusi, mutta ajatus sinänsä oli tuttu. Vaikka monet toiminnot ovatkin siirtyneet tietokoneella hallittaviksi ja internetissä hoidettaviksi, en silti usko digitaalisen kuilun olevan uhka toimivalle yhteiskunnalle. Tietokoneita hallitsematon sukupolvi siirtyy samaa tahtia auvoisemmille laidunnusmaille kuin yhteiskuntamme menee verkkoon. Laitteiston puolella tullee käymään niin, että esimerkiksi kirjastoista pyritään muokkaamaan eräänlaisia koko kansan olohuoneita, jonne päätteitä voidaan sijoittaa entistä enemmän jokaisen käytettäväksi tulotasosta riippumatta. Jo nykyisinkin varmasti lähes jokaisen kansalaisen ulottuvilta löytyy verkkoyhteys – en siis usko, että digitaalisesta kuilusta muodostuisi yhteiskunnallemme ratkaisematon dilemma, joka levittäisi nyt jo orastavaa elintasokuilua entisestään. Päinvastoin, henkilökohtaisesti uskon eri arjen toimintojen sähköistymisen sulavoittavan arkeamme ja vähentävän valtion ja kuntien virastobyrokratian aiheuttamia harmaita hiuksia.

 

Näin asiasta ajattelee ainakin,

 

VMS