Ensimmäiseltä luennolta jäänyt orastava fiilis siitä, ettei välillä tajunnut mitä opettaja puhui, sai väistyä toisella tunnilla. Suurimpana yksittäisenä tekijänä näkisin opetuksen muuttumisen käytännön läheisemmäksi – pidän itseäni tällaisena toiminnan miehenä, jolle käytännön esimerkit ovat tärkeitä ymmärtämisen tukikeinoja. Samalla tavoin kuin ensimmäisessä blogitekstissä, en tässäkään aio kerrata koko luentoa ja esittää siitä mielipidettäni vaan haluan tarttua erääseen minua kiinnostaneeseen kohtaan. Näkisin myös tämän olevan tietynlaista medialukutaitoa, siis että osaa erotella (ainakin itselleen) tärkeän ja kiinnostavan asian/asiat kaikesta tarjotusta informaatiosta. Mikäli koettaa sisäistää kaiken uuden, johon päivän aikana törmää, voi helposti altistua infoähkylle nyky-yhteiskunnassamme. Niin, ja siis se kiinnostava seikka… Brittiläisen mediakasvatuksen avainkäsitteet koin kaikista mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi luennolla. Kaikki kuusi avainaspektia oli helppo mielessään yhdistää normaaliin ”media-arkeemme”, oli siis helppo luoda päässään mielikuvaa ja vetää aasinsiltoja uusiin ajatuksiin. Erityisesti kolmanneksi listattu Tuotannon avainaspekti herätti mielenkiintoni. Sen piirteissä oli paljon erittäin ajankohtaista sisältöä, joka on nyt noussut pinnalle vaalirahoitusjupakan jälkilöylyissä. Siis esimerkkinä sanomalehtien poliittinen varaus ja tiettyjen puolueiden ehdokkaiden vaalimainonnalle annetut alennukset; onko riski demokratian toteutumiselle – voiko Pirkanmaan alueen suurilevikkisin sanomalehti (joka ainakin julkisesti on sitoutumaton, nykyisin) antaa esimerkiksi alennuksia ja jos näin tekee, pitäisikö se selvästi ilmoittaa, jotta lehden muuta uutisointia voisi arvioida uudesta näkökulmasta… ”Jotain ei uutisoida ≠ jotain ei ole olemassa” Tämä tuttu ajatus herätti jälleen kerran ääneen sanottuna ainakin minut todellisuuteen. Suomalaista mediaa, tarkoitan nyt siis pääasiassa lehtiä, radiota ja televisioita, (olisiko siis parempi termi ”joukkoviestimiä”??), pidetään kansan keskuudessa niin vilpittöminä, että harvemmin epäilemme sen välittämää sanomaa. Tämä on omiaan sokaisemaan meidät, tekemään meistä mediasokeita, illiterateja. Varmaa on, että jos suomalaisen pitää valita lähteekseen joko kotimainen tai ulkomainen media, niin vaaka kallistunee poikkeuksetta suomalaiseen mediaan, totuuden puolestapuhujaan. Vaikka voimme varmastikin todistella suomalaisen median oikeudellisuutta, vilpittömyyttä ja puolueettomuuttakin tietyin varauksin, niin sitä samaa tekevät myös italialaiset oman mediansa suhteen. Perustan väitteeni sille oletukselle, että jos Italiassa osattaisiin oikeasti olla kriittisempiä laajemmin Berlusconin media-imperiumia kohtaan, heidän maansa media voisi syöttää ulos aivan erilaista uutisointia kuin mitä se nyt tekee – nykyisin kerrotaan se, mikä halutaan tulevan kerrottavaksi vallanpitäjien taholla ja koska media on vallanpitäjän hallussa, on vaikeaa kapinoida vastaan. In conclusion… En missään nimessä halua verrata suomalaista ja italialaista mediakenttää toisiinsa siinä mielessä, että lähtisin julistamaan, kumpi on parempi, vilpittömämpi jne. Enkä myöskään yleistää kaikkia italialaisia Berlusconin tukijoiksi. Asioita on vain usein helpompi nähdä kauempaa katsoessa, laajempaan perspektiiviin verratessa. Joku ulkomaalainen voisi nähdä aivan samoin ongelmia suomalaisen median toiminnassa, sellaisia ongelmia joita me itse emme välttämättä (enää) havaitse vaan olemme oppineet elämään niiden kanssa. Näin mediasta tuumailee ainakin, VMS